Vastuun ottaminen omista tunteista

Yksi suurimmista oppikouluistani tunteiden kohtaamisen ja käsittelyn osalta on ollut pitkä parisuhde ja äidiksi tuleminen. Ne ovat olleet kuin peilejä – välillä armottomiakin – jotka ovat pakottaneet minut katsomaan itseäni syvemmin.

Aluksi minäkin reagoin ulospäin. Kun jokin tilanne tai ihminen nosti minussa vaikeita tunteita pintaan, saatoin huutaa, raivota tai syyttää toista siitä, miltä minusta tuntui. Mutta hiljalleen opin näkemään: se ei ollut vastuullista. Se oli kivun ulkoistamista – sitä, että työnsin vastuun omasta tunnekokemuksestani toisen ihmisen harteille.

Erityisesti silloin, kun minua ei kuunneltu tai kun kukaan ei halunnut kohdata vaikeita tunteita kanssani, olin pakotettu kääntymään sisäänpäin. Oli pakko pysähtyä ja kysyä itseltä: Miksi minä tunnen näin? Mikä tässä oikeasti satuttaa?

Opin, että ennen kuin reagoin ulos, voin ottaa tilaa itselleni. Hengittää. Tunnistaa tunteen, nimetä sen ja antaa sen olla. Kun tunne ei enää kuohu pinnassa, voin palata rauhasta käsin – ja sanoittaa sen, mitä olen kokenut. En enää syyllistäen tai syyttäen, vaan rehellisesti, totuudellisesti ja itseäni kuunnellen.

Tämä on ollut yksi arvokkaimmista taidoista, joita olen oppinut: vastuun ottaminen omista tunteistani. Se tarkoittaa, etten enää vieritä pahaa oloa toisen syyksi, vaan ymmärrän, että tunne nousee minusta – ja että siellä on jokin syy, jonka voin löytää, jos uskallan katsoa.

Ihmissuhteissa tämä on minulle äärimmäisen tärkeää. Meidän tulisi jokaisen osata pysähtyä ja kysyä itseltämme: Miltä minusta tuntuu? Miksi tämä herättää minussa tällaisen reaktion? Sen sijaan, että osoitamme sormella toista ja vaadimme, että toisen pitäisi muuttua, meillä on mahdollisuus kohdata se kohta, joka kaipaa huomiota itsessämme.

Vasta sen jälkeen voimme todella korjata ulkopuoliset tilanteet – sydän auki, ilman syyttelyä, rehellisesti ja aidosti itseämme kuunnellen.