Positiivinen elämänasenne ja luottamus merkityksellisyyteen

Minussa on aina ollut sisäänrakennettuna ajatus siitä, että kaikessa on hyvä – että lopulta asiat järjestyvät. En tiedä, mistä se tarkalleen kumpuaa, mutta se on ollut osa minua aina. Vaikka jokin asia ei menisi niin kuin olin kuvitellut, jokin minussa alkaa etsiä siitä merkitystä. Voi olla, etten näe sitä heti, mutta uskon, että jokaisella kokemuksella on syy ja tarkoitus.

Olen nähnyt sen niin monien ihmisten elämäntarinoissa: miten joskus juuri ne kipeimmät polut ovat johdattaneet johonkin syvästi merkitykselliseen. Tämä ymmärrys ei ole niinkään tietoinen päätös tai optimismin teko, vaan enemmänkin tapa katsoa elämää. Se vain tulee – kuin sisäinen kompassi, joka kääntyy aina kohti valoa.

Yksi suurimmista voimavaroistani on ollut kyky hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Kun hyväksyn sen, mitä on, en enää käytä energiaani vastustamiseen. En tunne pakottavaa tarvetta ratkaista asioita väkisin tai kuluttaa itseäni pusertamalla jotain, mikä ei ole valmis liikkumaan.

Ja silloin, kun ulkoiset olosuhteet ikään kuin kääntyvät mua vastaan, osaan nykyään nähdä sen mahdollisuutena. Se voi olla merkki siitä, että on aika vaihtaa suuntaa. Että tämä ei ole minun polkuni enää. Minä uskon, että elämä johdattaa meitä. Ja kun vastaan tulee seinä, se ei tarkoita epäonnistumista – se voi olla kutsu kuunnella tarkemmin omaa sisintä.

Meidän ei ole tarkoitus tarpoa jatkuvasti vaikeuksien läpi. Elämän ei kuulu olla jatkuvaa taistelua. Kun elämästä tulee raskasta, se voi olla merkki siitä, että olemme etääntyneet omasta totuudestamme. Silloin vaikeus ei ole rangaistus, vaan ohjaus. Merkki siitä, että meidän kuuluu kääntyä toiseen suuntaan – lähemmäs itseämme.