Minä riitän – myös silloin kun kipu näkyy

Viime aikoina mun iho on ollut jatkuvasti tulehtunut. Ei enää vain hormonaalisissa sykleissä, vaan jatkuvasti ärhäkkä, arka ja näkyvä. Se on herättänyt musta niin paljon tunteita – häpeää, epätoivoa, surua ja sitä hiljaista toivetta, että voisin vihdoin parantua ja olla eheä. Mutta samalla olen tajunnut, että tämä ei ole vain fyysistä. Mun keho näyttää nyt jotain, mitä mun sydän ja mieli eivät ole vielä täysin päästäneet pintaan.

Tämä kirjoitus syntyi tarpeesta ymmärtää itseäni syvemmin. Ja haluan jakaa sen, koska tiedän, että moni muukin kulkee samanlaista matkaa, en ole maailmassa ainoa ihminen tuskiensa kanssa.

Tämä ei ole syyllisten etsintää – vaan halua kohdata itseni

Mulle on tärkeää sanoa: en etsi syyllisiä. En vanhempiani, en itseäni. Mä etsin väylää. Väylää ottaa vastuu omasta paranemisestani, ja tehdä se lempeästi. Tiedostamalla, mistä asiat ovat saaneet alkunsa. Mitkä ovat osa mun tarinaa. Mitkä puolestaan kaipaa tulla nähdyksi, tunnetuksi, ja rakastetuksi uudelleen. Tavoitteeni ei ole "korjata" itseäni, vaan luoda itseni uudelleen – eheäksi, tuntevaksi ihmiseksi, joka saa olla herkkä ja keskeneräinen, ja silti täysin riittävä.

Keho ei ole vihollinen – se on viestintuoja

Mä oon aina uskonut, että keho ei ole mua vastaan. Se ei petä mua, vaikka se sattuu. Keholla on jokin viesti, jokin sanoma, jonka mun kuuluu kohdata ja ymmärtää. Mä en usko sattumaan. Uskon siihen, että keho kutsuu meitä katsomaan sinne, minne valo ei ole vielä yltänyt.

Iho on mun rajapinta – ja nyt se on viimeaikoina puhunut äänekkäämmin kuin koskaan ennen.

Lapsuuden ehdollistukset: "Et saa olla hankala"

Lapsena opin, että jos olin pahalla päällä, olin "liikaa". Jos olin nälkäinen, se selitettiin pois. Jos tunne oli iso, minut ohjattiin hiljaiseksi. Opin, että on turvallisempaa olla iloinen, sopiva, hallittu. Ja nyt, aikuisena, huomaan, miten keho edelleen kantaa tuota uskomusta: "En saa olla epämukava. En saa näkyä, jos en ole ehjä."

Iho on alkanut huutaa. Se ei enää jaksa peittää. Se kertoo kaiken sen, mitä olen yrittänyt hallita.

Näkyväksi tuleminen ja filttereiden ristiriita

Teen säännöllisesti sisältöä sosiaaliseen mediaan omaksi ilokseni, tuon itseäni esiin, haluan puhua sydämen tasolta. Ja samalla huomaan käyttäväni filttereitä. En siksi, että haluaisin esittää jotain muuta, vaan koska mun on niin vaikea kohdata itseäni silloin, kun mun iho on kipeä.

Mutta se tuo häpeän. Häpeän siitä, että näytän jotain muuta kuin todellisuutta. Ja samalla: mä tiedän, että mä en ole valehtelija. Olen ihminen, joka suojautuu tällä tavoin ja yritän olla lempeä itselleni hyväksyen että se on täysin inhimillistä.

Harjoituksia, joilla yritän auttaa itseäni muistamaan: minä riitän

Olen alkanut nyt rakentamaan itselleni pieniä hetkiä, jotka palauttavat minut siihen, mikä on totta. Että minä riitän. Että minun ei tarvitse olla hallittu, ehjä tai kaunis voidakseni olla rakastettu.

1. Uudelleenkirjoittaminen arjen keskellä

Pysähdyn, kun tunnen ärtymystä tai kipua, ja sanon itselleni:

2. Riittämisen hengitys

Hengitän sisään: "Minä olen täällä."

Hengitän ulos: "Ja se riittää."

Toistan 5–10 kertaa. Jos alkaa itkettää, tiedän että viesti menee perille

3. Kosketuksen ankkuri

Laitan kädet sydämelle tai kasvoille ja sanon:

"Sä oot turvassa. Sä et oo yksin. Sä riität. Vaikka iho on kipeä. Se ei vie pois sun arvoa."

Loppufiilikset.... 

Ehkä mun ei tarvitse parantua ensin tullakseni näkyväksi. Ehkä mä saan näkyä keskeneräisenä, tulehtuneena, etsivänä. Ehkä juuri silloin olen kaikkein todenmukaisin.

Ja ehkä tämä kipu ei ole este.
Ehkä se on portti.

Jos sä tunnet samoin – että yrität hyväksyä itsesi samalla kun kuljet läpi epämukavuuden, kipujen ja ristiriitojen – mä näen sut. Me ei olla yksin.

Mä riitän. Sä riität. Myös silloin kun kipu näkyy.