Matkani selviytymistilasta rauhaan
Elin pitkään selviytymistilassa. En tiennyt, missä rajani kulkivat, kuka oikeastaan olin tai mitä todella halusin. Suoritin elämää yli omien voimavarojeni, koska en tunnistanut niitä. Samalla halusin kasvaa, oppia ja kokea uutta, mutta en ymmärtänyt, miten elin jatkuvassa ylikuormituksessa.
Matkani alkoi siitä, että uskalsin irrottautua ympäristöstä, joka tuki selviytymistilaani. Se vahvisti uskomuksiani siitä, millainen minun "pitäisi" olla, ja ruokki syyllisyyttä sekä häpeää, jotka estivät minua näkemästä todellisia tarpeitani. Tunsin jatkuvaa sisäistä ristiriitaa: mikä on oikein, mikä väärin, kuka minä olen, millaisia arvoja todella kunnioitan?
Kun aloin kasvaa lähemmäs todellista itseäni, myös arvoni alkoivat muuttua. Jos olisin jäänyt siihen ympäristöön, muutos kohti turvallisuuden ja vapauden tilaa olisi ollut vielä pidempi ja kivuliaampi. Minun täytyi tehdä rohkea ja ratkaiseva päätös: minulla on oikeus haluta enemmän.
Kun aloin tunnistaa itsesabotaationi, huomasin, kuinka unohdin itseni miellyttääkseni muita. Toimintamallini olivat syvällä häpeässä ja syyllisyydessä. Olin oppinut uskomaan, että omien tarpeideni näyttäminen oli väärin. Pala palalta aloin tiedostaa näitä tapoja ja kohdata haasteeni.
Jokainen ihmissuhde, jokainen kohtaaminen opetti minulle jotain uutta. Opin, miten sabotoin itseäni parisuhteissa, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Kun olin oppinut sen, mitä kyseinen ihmissuhde tai tilanne pystyi minulle opettamaan, minun täytyi jälleen päästää irti ja jatkaa matkaa. Näitä syklejä kävin läpi kaksi-kolme vuotta – ja jokaisessa vaiheessa opin lisää itsestäni.
Huomasin myös, kuinka pakenin pysähtymistä, koska minulla oli niin paljon käsittelemättömiä tunteita. Aina kun epämääräinen olo valtasi minut, aloin touhuta jotain, etten joutuisi kohtaamaan sitä. Pysähtyminen oli minulle vierasta ja pelottavaa, koska en ollut oppinut kuuntelemaan itseäni.
Vähitellen opin tunnistamaan, milloin toimin itseäni vastaan. Ensin havaitsin: "Ahaa, tässä tilanteessa toimin näin, vaikka se ei tue hyvinvointiani." Kun toistin tätä prosessia yhä uudelleen, pystyin lopulta muuttamaan toimintaani käytännössä. Huomasin, että tämä vaikutti elämääni kaikilla osa-alueilla: ihmissuhteissa, työssä, vanhemmuudessa – ihan joka sektorilla.
Ja lopulta kaikkein tärkein oivallus: annan itselleni luvan.
Luvan olla rauhassa. Luvan tehdä asioita, jotka tuovat minulle aitoa iloa ja onnea. Luvan asettaa omat tarpeeni etusijalle ilman, että siihen liittyy syyllisyyttä. Aiemmin syyllisyys varjosti kaikkea – vaikka hemmottelin itseäni, en pystynyt nauttimaan siitä, koska syvällä sisälläni koin, etten ansaitse sitä.
Nyt annan itselleni luvan elää vapaasti ja täysin omana itsenäni.