Kun turva löytyi sisältäni, totuus alkoi nousta pintaan

Kun elämä on ollut pitkään selviytymistä, voi olla vaikea edes kuvitella, miltä turva tuntuu. Minulle selviytymistila oli kuin huomaamaton haarniska – se piti minut pystyssä vuosien ajan. Mutta samalla se erotti minut itsestäni.

Kun aloin hiljalleen purkaa sitä selviytymisen kuorta, jotain alkoi muuttua. En enää paennut itseäni. Opettelin olemaan läsnä – oman hengitykseni, tunteideni, kipujeni äärellä. Turva ei aluksi tuntunut tutulta, mutta siitä tuli ajan myötä jotain, mitä en enää halunnut kadottaa.

Ja kun turva löytyi sisältäni, silloin totuus alkoi nousta pintaan.

Minussa alkoi liikkua tunteita, jotka olivat olleet piilossa. Ihmissuhteet toivat niitä esiin – tunteita, joita en ollut aiemmin osannut kohdata. Ennen olin tarvinnut toisia kannattelemaan minua, mutta nyt olin harjoitellut niin pitkään, että aloin uskoa: minä pystyn siihen itsekin. Minä voin olla itselleni turva.

Silloin avautui ovi, jota en ollut tiennyt olevan lukossa. Mieleeni palasi traumaattinen kokemus teini-iän parisuhteesta – suhde, jonka olin järjellä ymmärtänyt olleen vahingollinen, mutta jonka todellinen syvyys oli jäänyt piiloon.

Muistin, kuinka siinä suhteessa oli ollut henkistä väkivaltaa. Mutta en ollut tajunnut, kuinka syvälle se oli juurtunut minuun – kuinka se oli muokannut identiteettiäni, minäkuvaani, tapaani olla maailmassa. Ja mikä kaikkein pysäyttävintä: mieleeni nousi myös muistikuvia fyysisestä väkivallasta, jota en ollut ennen muistanut lainkaan.

Se suhde opetti minut miellyttämään muita, elämään varoen. Opin ajattelemaan, että minun täytyy muuttua, pienentää itseäni, olla syyllinen – jotta kukaan ei suuttuisi, jotta mikään ei olisi "minun syytäni".

Sen seurauksena minuun kasvoi syvä kehohäpeä, minuushäpeä ja vääristynyt syyllisyys. En uskaltanut olla aito itseni, koska olin oppinut, että aitous oli jotain väärää – jotain, joka saattoi aiheuttaa torjuntaa tai rangaistusta.

Mutta kun olin rakentanut sisälleni turvaa tarpeeksi pitkään, olin valmis kohtaamaan nämä muistot. Tuo trauma laukesi kuin solmu, joka oli pitänyt sisällä vuosien tunteet. Kipu oli valtava, mutta tällä kertaa en ollut yksin. Minä olin itselleni rinnalla.

Tämä matka on näkynyt eniten juuri siellä, missä minä olen ollut kaikkein haavoittuvin: ihmissuhteissa.
Pitkään kadotin itseni uudestaan ja uudestaan parisuhteissa. Mukautuin, miellytin, pienensin itseäni, jotta en menettäisi yhteyttä toiseen. Mutta samalla menetin yhteyden itseeni.

Nyt olen kohdassa, jossa en enää etsi ketään täydentämään minua.
En halua olla kenenkään kanssa, jos en saa olla täysin oma itseni. En halua enää jäädä ympäristöihin, joissa mun on huono olla – vaikka se tarkoittaisi sitä, että olen yksin. Ja silti… en ole yksinäinen.

Päinvastoin – nyt arvostan itseäni niin paljon, että en voi enää laittaa mitään tai ketään oman hyvinvointini edelle. Tämä ei ole ollut helppo tie, mutta se on ollut vapauttava. Olen alkanut kuunnella itseäni. Tunteita, tarpeita, rajoja. Ja pikkuhiljaa katkaissut sen miellyttämisen kierteen, joka kulki mukanani kuin varjo.

Edelleen silti minäkin opettelen.
Opettelen, mikä tuntuu miltäkin. Miten toimia, miten pysyä itsessä, miten johdattaa itseäni.
En ole tottunut siihen – en ole ennen ollut itseni johtaja, en ole tottunut olemaan yksin. Mutta nyt minä nautin siitä. Nyt opin rakentamaan kotia omaan sisimpääni.

Tämä kaikki on mulle vielä uutta. Se on vierasta aluetta, mutta samalla valtavan arvokasta.
Ja tärkeintä ehkä on tämä: en ole enää riippuvainen toisten hyväksynnästä. En enää hylkää itseäni rakkauden toivossa. En pakene itseäni, enkä enää luovu siitä, kuka todella olen.

Ehkä sinäkin olet joskus kadottanut itsesi. Ehkä olet oppinut mukautumaan, olemaan liikaa tai liian vähän, ettei kukaan lähtisi.
Mutta haluan sanoa sinulle tämän: sinussa ei ole mitään väärää. Sinun ei tarvitse muuttua tullaksesi rakastetuksi – ainoastaan tulla itseäsi lähemmäs.

Turva ei ole vain paikka tai toinen ihminen – se on jotain, mikä rakentuu sisälle, pala palalta, hetki hetkeltä.
Ja kun se alkaa kasvaa, sinä alat muistaa, kuka sinä oikeasti olet. Et enää tyydy vähempään. Et enää hylkää itseäsi kenenkään vuoksi.

Tämä matka ei ole ollut helppo, mutta se on ollut totta. Ja jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt.
Oman itsen puolelle palaaminen on suurin rakkauden teko, jonka voit koskaan tehdä. Ja se kannattaa – jokaisella askeleella.