Ei enää lokeroissa – vapaus olla henkinen ja ihan tavallinen minä

Pitkään mun elämässä henkisyys ja arki elivät kuin kahdessa eri maailmassa.
Minussa oli se puoli, joka kulki henkisissä piireissä, meditoi, etsi merkityksiä, koki ja näki syvälle. Ja sitten oli se toinen puoli – arkiminä, joka navigoi tässä maailmassa, käytin viihteeksi alkoholia, olin dopamiiniriippuvainen, nautin sarjoista, kävin kaupassa, elin ihan tavallista elämää.

Mutta nämä kaksi puolta eivät tuntuneet koskaan mahtuvan samaan huoneeseen ja se söi itseäni myös syvältä sisältä.

Henkisissäkin piireissä oli rajoja. Oli hiljaisia sääntöjä siitä, mitä "oikea" henkisyys on – ja mitä se ei ole. Tietyt tavat, kiinnostuksenkohteet tai ihan vaan inhimilliset piirteet eivät aina tuntuneet tervetulleilta.
Ja sitten taas arkielämässä, siellä, missä kuljetaan kadulla ja istutaan kahvipöydässä, henkisyys oli helposti jotain, mikä piti piilottaa, ettei tulisi oudoksutuksi.
Olin kahden maailman välissä – enkä lopulta ollut kotona kummassakaan.

Vasta kun aloin purkaa miellyttämisen malleja, ja rakentaa sisälleni turvaa olla minä, nämä puolet alkoivat sulautua yhdeksi.

Minun ei tarvitse enää valita. Minä saan olla henkinen ja inhimillinen. Herkkä ja vahva. Tietoinen ja joskus ihan hukassa. Minä saan olla minä – kokonaisena.

Tämä matka on opettanut, että henkisyys ei ole jotakin, mitä eletään vain tietyissä hetkissä tai tiloissa. Se on elämää. Se on sitä, että uskallan kuunnella itseäni. Että opin kantamaan itseäni, kulkemaan omassa voimassani. Että ymmärrän, miten jokainen arjen kohtaaminen, pettymys, ilo, häpeä, rakkaus ja kaipaus opettaa minua syvemmälle itseeni.

Minulle on ollut aina selvää, että jokaisella meistä on oma polku.
Mutta silti etsin vuosien ajan mentoreita, jotka kertoisivat, miten tätä pitäisi kulkea. Moni heistäkin katsoi maailmaa lokeron läpi – ja yritti ohjata minut toteuttamaan asioita heidän tavallaan.
Mutta sisälläni tiesin, että minulle tämä tie näyttää toisenlaiselta. Minulle kuuluu kokea tämä maailma – sen arki, sen kaaos, sen kauneus – jotta voin kasvaa ja oivaltaa itse asiat syvällisesti.

Minun polkuni ei ole irti maailmasta.
Se on syvällä siinä. Kehossa, tunteissa, kokemuksissa. Siksi minä uskon, että tietoisuus ei kasva erillisyyden kautta – vaan läsnäolon. Rohkeuden. Rehellisyyden. Oman totuuden kuuntelemisen.

Ja nyt minä annan itselleni luvan olla se minä, joka olen koko ajan ollut.
Ei puolikas. Ei lokeroitu. Vaan kokonainen.

Jos olet koskaan kokenut, ettet mahdu niihin muotteihin, joita maailma tai henkisyys sinulle tarjoaa – et ole yksin.
Sinussa on lupa olla juuri se, kuka olet. Henkinen ja arkinen. Syvällinen ja kevyt. Viisas ja keskeneräinen.

Sinun ei tarvitse mahtua muiden luomiin lokeroihin.
Sinun ei tarvitse tehdä asioita niin kuin "kuuluu", jos sydän sanoo toisin.
Sinun tie on sinun. Ja juuri siksi se on arvokas.

Ehkä kaikkein syvintä henkisyyttä onkin se, että me uskallamme olla totta – itsellemme, tässä elämässä.

Sillä juuri siellä, missä sinä olet, on sinun kotisi.
Ja juuri sellaisena kuin sinä olet, olet tarpeeksi.